“”Tiedän, mitä erilaisuus on, sillä kasvoin proteesien ja pyörätuolien keskellä. Vasemmassa lonkassani oli lapsena kasvain, ja jouduin silloin rajuihin leikkauksiin. Minulla on yhä jalassani pidennysproteesi, joka painaa neljä kiloa. Kuljen jalka suorana, mikä on fyysisesti erittäin raskasta. Olen silti työskennellyt kutsumusammatissani luokanopettajana kohta 34 vuotta. Alun perin halusin oopperalaulajaksi. Musiikinopettajan työ oli varavaihtoehto. Olisinkin päässyt Sibelius-Akatemiaan harjoitusoppilaaksi, mutta opettajasiskoni Maija lähetti paperini opettajankoulutuslaitokselle. Menin pääsykokeisiin ja pääsin sisään. Keskustelin tulevaisuudestani perheeni kanssa. Lopulta päätin aloittaa opettajan opinnot, jotta saisin varman ja hyvän ammatin. Jos nyt voisin valita uudelleen, olisin valinnut musiikkiuran. Vaikka minusta tuli opettaja vähän vahingossa, olen huomannut, että minulla on laulun lahjan lisäksi opettamisen lahja. Vammaisuuteni ei ole ikinä vaikuttanut työllistymiseeni. Sain ensimmäisen sijaisuuteni vuonna 1992, ja sen jälkeen pääsin nykyiseen työpaikkaani Nurmijärven Lukkarin kouluun. Vammaiselta työntekijältä monesti odotetaan paljon, ja minunkin on pitänyt näyttää, että osaan ja pärjään. Olen kehittänyt musiikilliset taitoni niin pitkälle, että olen nyt tavallista luokanopettajaa osaavampi. Ennen kuin yhdenvertaisuusasiat tulivat lakiin, niistä ei välttämättä tiedetty työelämässä tuon taivaallista. Edelleen yhdenvertaisuuden toteutumisessa ratkaisevaa on esihenkilön osaaminen ja erityisesti asenne. Käytän töissä kävelykeppiä tai kyynärsauvoja. Pian saan pyörätuolin, jota voin käyttää vain työpäivän jälkeen, sillä koulu ei ole esteetön. Yöni ovat päivän rasitusten vuoksi kivuliaita, ja herään jo viiden jälkeen hoitamaan jalkaani. Onneksi minulla on aina ollut hyvä työterveyshuolto. Tukenani on moniammatillinen tiimi, jossa on lääkärin lisäksi rehtori ja työsuojelupäällikkö. Lääkäri on ohjeistanut työryhmää niin, että kohtuulliset mukautukset on saatu järjestymään. Kimuranteinta on ollut sopivan lukujärjestyksen rakentaminen. Ensimmäiset 25 vuotta opetin ihan normaalisti kaikkia muita aineita paitsi liikuntaa. Vuonna 2017 jouduin osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Nyt teen töitä kolmena päivänä viikossa ja tarvitsen pitkän viikonlopun palautumista varten. Opetan lähinnä erikoistumisaineitani musiikkia ja kovia käsitöitä, joiden luokat ovat vierekkäin. Välituntivalvonnoista olen saanut vapautuksen. Lisäksi minulla on avustaja, joka auttaa tuntien valmistelussa eli ottaa kitarat ja laudat esille. Nämä toimet eivät ole erityiskohtelua vaan varmistavat, että pystyn tekemään työni hyvin. Viime vuodet ovatkin menneet hienosti. Lasten kanssa käsittelen vammaisuuttani avoimesti. Olen näyttänyt oppilaille uimaproteesiani, ja he sanoivat, että vau, onpa siisti. Tiedän, että olen muovannut monen lapsen asennetta vammaisuutta kohtaan, ja se on tosi iso juttu. Uskon, että avoimuuteni myös rohkaisee lapsia olemaan omia itsejään. Lasten ja vanhempien arvostus on tukenut minua vaikeina päivinä. Kerran yksi oppilas sanoi, että kuule Vesa-Matti – jos sinun keppisi joskus menee poikki tai katoaa, minä menen metsään ja teen sinulle uuden. Silloin minulle tuli kyynel silmään. Mikä empatiakyky! The post Veli-Matti Hakala: Vau, onpa siisti proteesi! appeared first on Opettaja.fi .
Original story
Continue reading at Opettaja Finland
www.opettaja.fi
Summary generated from the RSS feed of Opettaja Finland. All article rights belong to the original publisher. Click through to read the full piece on www.opettaja.fi.